Sen seitsemän sorttia

Joo. Mä sain jo toisen tunnustuksen. Hurjaa. Mukavaa.

Mun ihana blogituttavuus sen kauniisti ojensi. Mulle. Kiitos Niina Oiville. Oot <3 Käykääs tekin kurkkii millasta juttuu My järnvägsstationissa on. Vaikututte itekkin! Ei oo toista yhtä Oiv(a)illista. Ei.

Koska mä sain tunnustuksen, se vissiin velvoittaa johkin. Mun tarttis avautuu ittestäni ihan seittämän asian eestä. Teille. En tahtoisi. Mut käsky mikä käsky. Ajattelin kertoa pakkomielteistäni. Hui, löytyykö niitä niinkin paljon kuin seittämän. Katotaas.

No nii, seittämän salaisuutta ittestäni. Pakkomielteistäni. 

Mun tarttee limpata aina ku oon altaan äärellä, vaiks sitten vaan kävisin pesemässä kätöseni. Joskus hävettää ku yleisis vessois tulee limpattua ja sit joku hieno rouva kattoo peilin kautta. Auts. Muuten en limpi.

Toinenkin pakkomielteeni liittyy vessan altaaseen, tarkemmin sanottuna hanaan. Olin sit abcin tahi ravintolan taikkapa vieraan vessas, ni mulla on tapana pestä se hana. Kiillottaa. Yäk, ku ne on monasti likaisia. Roiskeisia. Täytyyhän niistä peilikuva sentäs näkyä.

Ja jotta vessasta ei poistuta liian aikaisten, ni mulla on traditiona laskea kyseisen paikan kaakelit. Siin istuessa. Järjestelmällisesti. Kauhee homma. Ensin vaakaan ja sit pystyyn. Silti en osais sanoo hetken päästä paljoks niitä oli. Edes kotonakotona. Vaikka ne on tullut laskettua tuhansia kertoja. Varmastikkin.

Sitten tienviitat. Mun tyyli on mielikuvakirjoittaa ne uusiks. On muutes hyvä ajanviete autoillessa. Tienviitathan ovat pölkkykirjaimilla kirjoitetut. Ja hirveetä kui monesti pitää kynää nostaa. No, mä koetan sen saman kirjoittaa mahdollisimman vähin kynän nostoin. Mielessäni. Rasittavaa.

Autoillessa mä mielikuvajumppaan tai oikeammin lennän. Jokaisen katulampun kohdalla hyppään ja laskeudun alas tolppien puoles välis ja het nousen ilmaan jne. Ihan kuin Nalle Puhin Tikru. Sit viel ku tää tapahtuis oikeessa elämässä ees jotenkin sinnepäin ni ois aika makeeta. Että mä jumppaisin.

Kuva pöllästy täältä ja muokattu ite.

Silmälasit on mun päähänpinttymä. Ei, ei mul oo niitä eikä varmaan tule olemaankaan. Mut sellaset on usealla toisella. Ja voi ku niitä on monenlaisia. Hienoja ne on. Niitäkin mä piirrän. Ajatuksissani. Siin keskustellessa. Ihan pokkana. Mut mä en tiiä, osaisinko siirtää kakkulat paperille yhtä hienosti, ku osaan aivolohkoissani niitä työstää. Tarttis kokeilla.

Vimppa paljastamani pinttynyt tapani on tarkistaa laukusta useaan otteeseen että varmasti avaimet ovat siellä. Ja kännykkä. Vaikka justiin olisin molemmat sinne tipauttanut on silti tehtävä varmistustoiminto. Ja varmistustoiminnon varmistus.

Nymmä googlasin sanan pakkomielle. En mä ihan tästä puhunut. Ehken ihan oikeeta sanaa keksinyt tavoilleni. Mitä nää sit on. Kertokoon kuka tietää. Nää ei oo ahistavia juttuja. Tapoja vaan. Eikä kuiteskaan ihan aina tapahtuvia. Usein kuitenkin. :D

Dodii, tää tunnustus tarttis jakaa monelle. Oivin mukaan ihan viidelletoista blogistille. Mä oon nihkee näissä. Ehän mä tiiä ketä tätä lukee. Niin no lukijaks ilmoittautuneet sentäs ehken joskus. Tiiä häntä. Eli mun on hirmu vaikeeta heittää tää eteenpäin. Monella tää onkin jo käynyt. Mää vaan sitä että jos tahtoo tän ottaa multa vastaan saa kernaasti ottaa. Kysymättä erikseen lupaa. Oo vaan niin hyvä! Ku otit.

Kerro säkin sit tästä näin. Kiität blogistia jolta tunnustuksen sait. Kerro vuolaasti tai vähemmän vuolaasti sen seitsemän juttua itsestäsi, vaiks salaisuuksistasi. Ja vimpaksi sinun tulee jakaa tämä tunnustus viidelletoista. Helppoa. Luulis niin. Ha haa.