Luopumisen tuska

Ihan kohta tulee ruokapöydän ja tuolien hakija. 

Kauan olen odottanut, että saisin nämä pois ja tilalle jotain, hmm, en tiedä mitä. Eilen puhelimessa eräs huolehti, että miksi sä laitat ne pois jos uudesta ei tietoakaan. Niin, en yhtään tiedä. Tai taidanpa tietää. Koska asiahan on näin, että jos ei pistä tuumasta toimeen, ei mitään tapahdukaan. Koskaan. Ja vaikka just nyt ei olekaan kukkaro tursuavia seteleitä pullollaan, niin millonka sitten. Ei koskaan. 

Mutta ihan kohta on kesäloma ja mä käyn ostaa värkit. Ja teen sen. Pöydän kannen. Jalat tulkoon täältä. 

Vaikkakin ihan täsä meinas iskeä paniikki, kun kesävieras on tulossa, että missä me sit syödään. Vissiin ulkona joka päivä. Tai risti-istunnassa lattialla. Eipähän tule syötyä nii pal. 

Ja sit ku mä menin ja otin kuvat viimosen kerran tosta ruokailutilasta, ni vähän iski paniikin lisäksi myös haikeus. Jota kai voisi käsitellä asiana luopumisen tuska. Niin hyvä pöytä ja tuolit. Niin monenlaista niiden äärellä koettu. No mutta hyvänen aika ja kaikkea kanssa, tunteet pöydän alle tai ei enää sinnekään. Huonekaluthan lähtevät niinkin kauas, ku pikkusysterille. Tuolit saavat tuntea tutun ja leveän takamukseni siis useinkin. Että näin.