Tärisevät kädet

Tulin vain sanomaan, että täällä ollaan. Kotikin on. Kaaoksen vallassa. Ja käteni tärisee hiontakoneen jälkimainingeista. Hion keittiössäni lipastosenkkimikäsenytonkaankaappia. Voin sanoa, että hiontakone on parasta mitä tällä hetkellä tiedän. En enää koskaan hio käsin. Kestän tämän tärinän. Kuin nainen. 

Pian meikäläisen tärisevät kädet hoitaa tenavia toisaalla, yön yli. Me taidamme ottaa aurinkoa, aimo annoksia. Ota sinäkin. Nauti lämmöstä. Hyvät viikonlopun jatkot. 

Tohinapetteri

Kun leipoo, siivoaa, pakkaa, pyykkää ja vaihtaa verhoja samaan syssyyn, voi löytää vaikka ohraiset ruohot, basilikan multaiset jämät ja rikotut kananmunat lattialta, maton päältä ja tietty tohinapetterin vaatteista. Yltäpäältä kaikkialta. Ainakin matto lähtee viimeistään nyt pesuun, jos ei muuta hyvää episodi lattian uudelleen sisustamisesta löytynytkään. 

Eipä tässä muuta kuin. Tohinapetterinä olo jatkukoon. Miten musta tuntuu, että. Olisin tullut vanhaksi. Unohtelen ja tiputtelen. Sellaista tämä. Yli kolmikymppisen arki. Kunhan tästä vielä. Muistaisi töihin lompsia. 

Marjukka, sympatiat sulle. Vaikka ihan mielettömän hienosti hyödynsitkin kaakelimaalin aiheuttamat tuhot. Jes. 

Master kahvinkeittäjä

Eilen kahvinkeitin oli unohtunut päälle kymmeneksi tunniksi. Vastassa oli tiukkaan palanut kahvimönjä kannun pohjalla. Säikähdin aikalailla, muistaakseni. Yö meni levottomasti kääntyillessä täydenkuun valaisemassa huoneessa. Aamulla putsasin kahvipannun ja tsekkasin Moccamasterin kahvivisan, jossa ilmeni yhden kysymyksen perusteella (= väärä vastaus), että olen pohjaan polttaja. Auts. Kaiken ne tietää. Palovaroittimien patterit tsekattu. Tsekkaa säkin. 

Joku saattaa muistaa kuinka meikäläinen meni ja osti uuden kahvinkeittimen, kun vanhasta keittimestä tuli niin väljähtänyttä ja kylmähköä kaffetta. No, taloon tuli uusi kahvinkeitin a`la Master. Ja silti sain samanmoista litkua vetää kiduksistani alas kuin aikaisemminkin. Ei auttanut kuin ruveta tsiikaa missä vika. Ja niinkin läheltä se löytyi, kuin kahvinkeittäjästä. Auts. Keitin katos uudet kahvit pannussa olevaan kylmään vesijämään, jonka olin jättänyt sinne puhdistaessani kuuman pannun edellisellä kahvinkeittokerralla. Justsa. 

Seuraavat kaffet juon töissä. Mars matkaan.  

Oppivainen ihiminen

Se on arki ja maanantai. Viikonloppuna opin ainakin kaksi asiaa. Eka oppi oli sellainen, että avokadopastaan kuuluu ehdottomasti reseptiin kuuluvat juustot, jotka unohtuivat kaupan hyllylle. Ja toinen oppi liittyi toimeen tarttumiseen. On nääs aikaa, kun meikäläinen on ompelevaiseen koneeseen silleen kunnolla tarttunut. Nyt tarttui. Ja sai aikaan niinkin suurta - huoah - kuin sohvalle yhden uuden tyynynpäällisen ja syntymättömälle pikkutaimelle jämäkankaista mekkoloisen. Eihän se suurta ole. Mutta. Maasta se pienikin ponnistaa. Ja kuulkaas, nymmä teen kynä sauhuten jo uusia kaavoja. Minuahan kohta saa taas kutsua sillä nimellä minkä olen ensimmäiseksi ammatikseni opiskellut. Hih. 

Ai niin, kolmas oppikin oli. Ensi vuonna aion todella muistaa varautua etelän virpojiin palmusunnuntaina suklaanamuilla ja sivistyneesti päivävaatteet puettuna päälle. Ei katos pohojanmaan kasvatti oo vieläkään perillä etelän ilmiöistä. Saanenpahan kokea virpojat tänä vuonna kahteen otteeseen, sillä pääsiäisen aikaan olen kotiseudullani ja lankalauantaiksi ostan kilokaupalla namuja. Huhuu virpojat. 

Tällä viikollakin aioin oppia monta pientä asiaa. Yksi olisi ajallaan pakkaaminen. Siinä olisikin tavoitetta kerrakseen. 

Valitusvirsi

Tästä minä olen murissut. Valittanut. Taistellut. Luovuttanut. Valitusvirreillyt. Jajaja. Huomaat varmaan kuvista välittyvän eron. Vissi ero. Kuvia en ole muokannut lainkaan, olen vain vienyt ne netin kautta bloggeriin. Kökkökuvat guuglenihanuus muokkasi automaattisesti ja lupaa kysymättä yllä oleviksi hirmuiksi. 

On ollut täysin tuurista kiinni, tekeekö tämä kyseinen ohjelma kuville mitään vai paljonko kökköyttää, huoah. Erityisesti tummasävyiset pinnat, kuten musta seinä ja sohva on ollut geen hampaiden raossa. Usein. Se, joka minut tuntee, voi vaan nauraa partaansa, kuinka meikäläisellä on savu noussut tummana päästä. Inhoan koneita ja ohjelmia, kun ne eivät ole yhteistyökykyisiä. Moni on koittanut minua neuvoa, kiitosta vaan moneen suuntaan. Olen parhaani mukaan ottanut neuvoista opiksi. Laittanut kuvat ensin nettiin. Poistanut ruksirakseja. Ja sitätätätuota. Tuloksetta. Jotkut taas ovat kehdanneet todeta todenneet, ettei valo vaan riitä kuvaamiseen talviaikaa elettyämme. Riittääpäs. Esimerkkikuvatkin olen ottanut marraskuun auringonpaisteessa, juu, silloin paistoi. 

On siis ollut aihetta valittaa. Valivali. Toivottavasti virsi tästedes vaihtuu iloisemmaksi. Ja musta on mustaa. Kuvissakin. Ja kiusaajaguugle jättää kuvani rauhaan. Pliis. Onnistuin nimittäin asetuksista tietyt tärkeät rastit poistamaan auliisti auttavan atk-tukihenkilöni puhelinopastuksen voimalla. Ai että. Kyllä päivä paistaa risukasaankin. Ainakin tänään. 

Ei sillä, että osaisin käyttää järkkäriänikään. Puhumattakaan kuvakäsittelystä, jota ei ole. Mutta yksi asia kerrallaan. Tiiä vaikka tästä hyvä tulisi. 

Valivali-tonta lauantaiehtoota.

Perjantaiähky

Viikonlopun herkkukiintiö jo saavutettu. Tällä erää. Aamulla heti seitsämän jälkeen töistä palattuani täytin hiljaisessa kaupassa viikonlopun mättökassin, jota ei enää ole. On vain valittava hammas. 

Harmaan, tuulisen ja sadetta vihmovan sääankeuden vuoksi tekisi mieli ajella vaikkapa hulluttelemaan keltamustien mainosten houkuttelemaan tavarataloon. Mutta jotenkin vetää laiskaksi tämä yövuorojen jälkeinen olotila. Taidan varjella kukkaroni sisältöä ja himmailla ihan vaan kotosalla. Touhuten. Jotain pientä kivaa. 

Kaksi totuutta minusta. 

Olen laiskaakin laiskempi tyhjentämään astianpesukonetta ja viikkaamaan puhtaita pyykkejä kaappeihinsa.  

Perus

Kahdeksan tuntia unta päivällä. Viiden tunnin valoisan ajan ihailua. Jomottavia hartioita. Kodin siivousta ja patjojen tamppausta. Viherpeukalon tuottamaa mielihyvää. Pyörän haikailua. Lintujen aamusirkutusta. Pölypussin vaihtoa. Pyykinpesukoneen pelonsekaista hyppelyä. Virkkuukoukun etsintää. Instaan koukkuuntumista. Talvivaatteiden piilottamista. Kenkien lankkausta. Silmäpusseja. Ja lohjenneita kynsiä. Seesteistä arkea. Ilman croissantia. Ja hykerryttävää seuraa. Sitä tämä nyt taas hetken on. Omaa arkea. Nastaa. Kuitenkin. Perussettiä. 

Mummin muisto

Mummini virkkaama pitsiliina pääsi vihdoin arvoisellensa paikalle, kehyksien sisään. Pois komeron perukoille unohtuneesta muovikassista. Vielä kun löytäisi taloudesta yhdenkään naulan, jottanotta taulu kiipeäisi seinälle asti. Oli muuten vaikea löytää sopivan kokoinen kehys pitsille. Neliönä. Mutta koska yrittänyttä ei laiteta, päätyi askeleeni viime viikonlopun culturellireissun päätteeksi Clasulle ja löysin kuin löysinkin prikuulleen oikean kokoiset kehykset. Kolokytä kertaa kolokytä. Näyttääpä kivalta. Ja on kaunis muisto taitavasta, käsillä tekevästä ja niin lempeästä mummista. 

ps. Joku päivä en enää kestä bloggerin oikutteluja ja sanoudun irti. Tästä kaikesta. Ja alan elää. Kuten ennen.