Hankoniemen keikka

Olisi veljieni pojat olleet täpinöissään, kun tällaisia vanhoja autoja olisivat saaneet kurkkia tätinsä ikkunoista ja aidan raosta. Saattoi tätikin olla. Vaikuttunut. 

Kyllä polttoaine haisi. 

Ja vesi loiskui. 

Pietarsaarelaiset eksyivät reitiltään,
joten kävivät vilkuttamassa minulle,
poh(o)janmaan likalle.
Ihan kuin tuttu olisi morjestanut. 

Sadepäivän sitruunatorttu

Mitäpä sitä sadepäivänä muuta tekisi, kuin lähtisi maistelemaan sitruunatorttua kauniiseen kahvilamiljööseen. No eipä paljon muuta. Toinen kahville tulijoista valitsi mansikkaisen kermaleivoksen, eikä muistanut lainkaan täysin maidotonta vatsaansa, kun niin kesäisen leivoksen näki. Pisteli onnellisena menemään ja niin. Muuta en kerro. 

Kahvilaan mennessä erehdyttiin hiukan ovesta ja tuupattiin itsemme jonkun kodin sisään. Oli ruokahetki menossa. Kyllä hävetti. Emme ilmeisesti olleet ensimmäisiä emmekä viimeisiä väärän oven kulkijoita. Just. 

Joo, käytiin me ennen kahveja pihviäkin pureskelemassa, mutta siitäpä ei ole kovin paljon muuta kerrottavaa kuin että sitkasta oli. Uhkasin toiselle pihvin pureskelijalle tarjoilijan kysyessä ruoan maistumista vastaavani, ettei maistunut. Mautonta ja niin kovin sitkasta. No mitä teki tämä asiakas, joka niin uhkasi kokin kunnian alas tipauttaa tarjoilijan tullessa laskua kirjoittamaan. Mitäkö. Kiitti hyvästä ruoasta. On sitä typerä. 0

Luopumisen tuska

Ihan kohta tulee ruokapöydän ja tuolien hakija. 

Kauan olen odottanut, että saisin nämä pois ja tilalle jotain, hmm, en tiedä mitä. Eilen puhelimessa eräs huolehti, että miksi sä laitat ne pois jos uudesta ei tietoakaan. Niin, en yhtään tiedä. Tai taidanpa tietää. Koska asiahan on näin, että jos ei pistä tuumasta toimeen, ei mitään tapahdukaan. Koskaan. Ja vaikka just nyt ei olekaan kukkaro tursuavia seteleitä pullollaan, niin millonka sitten. Ei koskaan. 

Mutta ihan kohta on kesäloma ja mä käyn ostaa värkit. Ja teen sen. Pöydän kannen. Jalat tulkoon täältä. 

Vaikkakin ihan täsä meinas iskeä paniikki, kun kesävieras on tulossa, että missä me sit syödään. Vissiin ulkona joka päivä. Tai risti-istunnassa lattialla. Eipähän tule syötyä nii pal. 

Ja sit ku mä menin ja otin kuvat viimosen kerran tosta ruokailutilasta, ni vähän iski paniikin lisäksi myös haikeus. Jota kai voisi käsitellä asiana luopumisen tuska. Niin hyvä pöytä ja tuolit. Niin monenlaista niiden äärellä koettu. No mutta hyvänen aika ja kaikkea kanssa, tunteet pöydän alle tai ei enää sinnekään. Huonekaluthan lähtevät niinkin kauas, ku pikkusysterille. Tuolit saavat tuntea tutun ja leveän takamukseni siis useinkin. Että näin.  

Tarpeellista

Päiväkahvipulla vaneritarjottimelta. 
Kyllä. 
Olen ajassa mukana ja käynyt Granitissa. 

Ja kyllä. 
On se kaunis. 

Niin tarpeellinen, 
ajatteli kultakutri ja nauroi partaansa. 

Meen toistekki. 
Tarpeellisille ostoksille. 
Juu. 

Gästbok

Pyykkikone linkosi viimeisetkin lakanat. 

Ripustin ne kuivumaan. 

Tuoksuu raikas. 

Hiljainen talo. 

Istun sohvalla. 

Ei ole heläjävää naurua, 

ei ketään keittämässä kahvia.  

Olen vain minä. 

Ja vieraiden tuottama ilo muistoissa. 

Jotka talletan. 

Yksinäisten hetkien varalle.  

Vieraskirjassa lukee mukavia. 

Ja hei, te ihmiset siellä. Jos sulla ei oo vielä vieraskirjaa käytössä, hanki se mitä pikimmiten. Son niin hyvä eepos, että. Sieltä on hyvä tarkistaa monenlaisia asioita, kuten päivämääriä, tapahtumia ja nimiä. Aikamoisia muistoja monenlaisilla käsialoilla. Mulla alkoi hiljattain neljännen vieraskirjan skriivaus. Juu. Aika meininki.  

Kiitos, että olitte. 

Osta heti

Ja nehän ostettiin heti. 

Huuto.netin unelmien makuuhuoneesta. 

Olin hidas. 

Sait sä jotain? 

Kuva täältä. 

Onneks vielä kaks huonetta jäljellä. 
Ja arvonta. 

Suojassa seinien

Miten se sattuukin niin, että helteet on juurikin silloin, kun olisi muutakin puuhaa, kuin lojua reporankana vaikkapa kuumalla hiekalla. Vaikkakin inhoan auringossa makaamista. Mutta niin vaan tuntuu, että ny voisin minäkin rojauttaa ahterini sannalle ja leppuuttaa silmiäni tossa valossa. Pulahtaisinpa haaveissani veden ihanan viileään syleilyynkin. Olisin vaan. Jota teen harvase päivä, sitä ihan vaan ollania. 

Nyt mä kuitenkin koitan ahkerana jököttää ja puuduttaa takamustani kovan kovalla penkillä. Olen kahlehdittuna kangaspuihin, joihin viimeinenkin osa (lue: tekosyy) kotiutui viikonlopun toimesta. Jospa kohta pääsis ihan kutomaankin, tää loimen rakentaminen vaan ottaa aikansa. 

Koska tokihan väliin haistelen hellettä kera suuren jäätelökipon. Toki toki. 

Siskot armaat, kiitos vaan, että lakkoilette, mä syön teidänkin edestä Valion valioyksilöitä. Maistelen uutuuksia ja muistelen vanhoilla. Njam. 

Oikeesti, kuka uskoo, että joku rakentais näillä ilmoilla lointa puihin. Ei kukaan. Siksipä minäkin pesen siitepölyisen partsin tuolin ja vien sen auringon puolelle, etupihalle. Kerin sitten vaikkapa kuteet valmiiksi. Voihan sitä syksylläkin kutoa, jos kesällä ei malta. Puut ovat lainassa niin kauan kuin tässä asunnossa asustelen, eli se on vaan minusta kii, kuinka kauan todellisuudessa ovat. Kerkeen siis melko varmasti vielä monenlaista. Suunnitelmissa ei muuttoa. Vain haaveissa. 

Lämpimää päivää sullekki.