Palmusunnuntai

Kävin eilen kaupassa kahmimassa suklaapalleroita ja lakupötköjä mukaani. Tämän päivän virpojille. Joita ei tullut. Ainuttakaan. Vaikka nousin aikaisin ja odotin ovikellon pärähdystä. Turhaan. Ikkunasta sentään näkyi aika seurue ratsailla, pikkunoidat värikkäine oksineen ja leveine hymyineen. 

Tämä on ollut kiireetön päivä. Palmusunnuntai. Talon ainoa kello, kun puhelinta ei lasketa, on sentään siirretty kesäaikaan. Päivä alkoi synkkänä, mutta sitten. Aurinko puhkaisi reiän aikamoiseen pilviverhoon. Jolloin minä pyyhin pölyt kameran päältä ja räpsäisin pari kuvaa. Se tuntui kivalta. Pidellä kameraa. Eikä aina vain puhelinta. Jonka kameran suljinääntä ei saa edes pois. Tai saa, jos laittaa puhelimen äänettömälle, mutta silloinkin tarkennusääni sanoo hirveitä. Aika älykästä, joo. 

Täällä tapahtui hiljattain kummia. Pakastin meni pois päältä, silleen ihan naps vaan off-asentoon. Ties kuinka monta päivää olikaan ollut pois päältä, kunnes huomasin. No, voit kuvitella miten kävi marjoille ja muille. Katastrofihan siitä meinasi tulla. Kirpaisi. Muut kuten lihat oli pakko survoa roskiin, mutta marjat heitin toiseen pakkaseen. Pihi kun olen. Jäätymään uudelleen. Nyt olen niitä sieltä varovasti testaillut milloin mitenkin. Eihän ne häävin näköisiä ole. Yhtä mössöä vain. Ja vitamiinit hukassa. Makukin. Ehkä nekin saa tuomion tässä joku päivä. Onneksi satokausi siintää edessä. 

Muutto

Viikko uudessa kodissa on vierähtänyt varsin makoisasti. Sohvalla ihmetellen ja ihastellen. Puulattian maalattua tuoksua. Valkoisia seiniä. Vanhoja ruutuikkunoita. Uutta keittiötä puhumattakaan kylpyhuoneesta. Joka on pikkuinen. Mutta täydellinen laattoineen ja uusine kalusteineen. Ostin sinne myös uuden pesukoneen, koska vanha veteli jo vallan viimeisiään edellisessä osoitteessaan. On ollut ilo pyykätä. 

Mutta juu, eli iso yli kahdeksankymmenen neliön rivari muuttui viidenkymmenenkahden neliön kerrostalohuoneistoksi. Komeroiden määrä tippui kahdeksasta kolmeen. Ikkunoiden määrä väheni niin monella, etten osaa edes laskea ja siltikin valoa on riittänyt täällä mainiosti. Tumma laminaattilattia korvaantui vanhalla lautalattialla, jonka kiiltävän harmaa pinta ensin säikäytti, mutta viikon asumisen jälkeen jo oma peilikuva siinä naurattaa. 

Muutto kävi viikko sitten perjantaina ripeästi. Kuvittelin, että koko viikonloppu muutetaan. Mutta elähän mittää, kun oli niin reippaita muuttajia, jottanotta nukuimma jo heti lauantain vastaisen yön uudessa kodissa. Nukutti muuten hyvin. Ja lauantaina porattiin uuden karheita maalarin valkoisia seiniä iskuporakoneen voimin ja iskettiin taulut ja hyllyt seinälle. Mitä sitä ihmettelemään. Mikä minnekin. Vaan tuumasta toimeen. Eikä täällä niin monella tapaa voi huonekaluja pyöritelläkään, jotta harmittaisi väärään paikkaan poratut ruuvinkolot.  

Täällä näyttää jo siis varsin kotoisalta. Mutta makuuhuone. Se on täynnä laatikoita. Käsityötavaroita. Joille ei ole sijaa majatalossa. Täytyy joko hävittää (en hävitä) tai ostaa kaappi. Kaunis. Mutta muutto vei talouden lähes konkurssin partaalle, joten on kestettävä sitä kattoon kohoavaa tavararöykkiötä uuden makiasti nukuttavan sängyn vierellä. Vanha sänkykin majailee pystyyn nostettuna makkarin nurkassa. Ei ole ottajia, joten kai se on raahattava kaatopaikalle. Kummaa. 

Ja ups, meinasin unohtaa. Tämä ei ole oma. Vaikka siltä tuntuukin. Johtuneeko siitä, että näin asunnon remppavaihetta ja sain olla mukana viimeisessä silauksessa valinnoillani / hyväksynnöilläni. Joka tapauksessa. Kiitollisen onnellinen. 

Matto ja sen tuoli

Kesällä läksi olohuoneesta mustavalkoiset nojatuolit erään nuorenparin kotia kaunistamaan. Itse niihin olin jo kovin kyllästynytkin. Niiden tilalle oli tarkoitus hankkia jokin pehmeä nojatuoli, sellainen kunnon laiskanlinna. Mutta kaunis. No eihän sellaisia ole, ainakaan pienellä rahalla. Himoitsemani Kola-keinukin on vielä haaveasteella, sillä siihen säästettyjä rahoja ei ole. Ehkä koskaan. 

Vierailevien tähtien kanssa onkin tullut sitten sellainen tunne, että mihinkä sitä kankkunsa asettaa, jos ei kaikki halua napottaa vieretysten sohvalla yhdellä. No, sitten meni kesä, tuli syksy ja melkein jo talvikin kolkutteli ovella. Läksin Ikeaan kaverille kantoavuksi, heh, kappas vaan kun piti minunkin raottaa kukkaroani ja sittenpä pakettiauton perälle jo heitettiinkin musta, rottinkinen tuoli.

Kotiuduttuani tuolin kera, huomasin sen vallan eriparijalkaiseksi, keikkanaksi yksilöksi. Mattoa tai jotain pehmustetta oli alle saatava. Palauttamaan en tuolia ajatellutkaan. Vaan muistin. Että yläkaapissa on rullalla ensimmäinen ja viimeinen tekemäni matto, joka ei ole koskaan päässyt käyttöön. Yhdeksään vuoteen. Nyt oli aika ottaa se esille. Sehän oli just´ passeli tuolin alle. Vai. 

Minun villalankainen nukkamatto, johon aikoinaan opiskelijaparan ropot menivät ja hiki valui, kun solmin nukkia opiskelijakavereiden paukuttaessa mattoja metritolkulla. Palttinasellaisia. Varmasti muitakin. Ja minä solmin ja solmin, koivuaiheista mattoa, joka on saanut ideansa suosikkirunoilijani Risto Rasan eräästä luontoaiheisesta runosta. Muistan, kuinka viimeinen solmu oli solmittu ja sain työni ulos kangaspuista. Joutsenet lensivät koulun yltä, taivas oli kirkkaan sininen ja minä veivasin fillarilla pian sulkeutuvaan kauppaan ostamaan pullaa. Uurastetun työn kunniaksi. Oli se vaan maan mainio tunne. 

Suunnittelin maton tilaan, jota ei ole. Vieläkään. Ajatukseni olivat ehkä vallan korkealentoisia nuorena suunnittelijaopiskelijana. Kuvittelin maton korkeaan betonitilaan, seinälle, tuomaan lämpöä moderniin ja kylmään tilaan. Ainahan kuvitella saa, mutta totuus on monesti toinen. Yhdeksän vuoden rullalla olon jälkeen matto avattiin vihdoin käyttöön, laminaattilattialle ja vielä tuolin alle. Ylhäältä on tultu alas. Ja hyvä on näinkin. 

Yläkaapista löytyi myös käyttämätön sinisen tavaratalon lampaantalja, jonka heitin pehmusteeksi tuolille. Vatruska-tyyny sohvalta vielä siihen päälle ja kyllä vain kelpaa. Istua. Hiljattain ripustin Vatruskat myös ikkunaan. Miten niin mustavalkoista. 

Tokavika

Se on lokakuun tokavika. Ja tänään paistoi aurinko. Niin, etten yövuoron jälkeen olisi malttanut nukkua lainkaan. Matalalta paistava aurinko inspiroi kaivamaan pölyttyneen kamerani esiin. Se oli jotenkin tutun tuntuista. Räpsiä kuvia ja etsiä kivoja kuvakulmia. Ei niinkään kameran valotukseen liittyviä säätöjä, joita en taida. Vieläkään. Oli se myös vallan silmiä avaavaa, ettei talossa ole siivottu kunnolla aikoihin. Kai sen paljasti myös aurinko. 

Pitäisi tehdä lista. To do. Ikkunan pesuista lähtien. Katonrajaan aika ajoittain ilmestyvien hämähäkkiseittien poistoon saakka. Mutta kun elämä tarjoaa paljon kivempaakin tekemistä, niin ainahan voi siirtää asioiden tekemistä. Myös listojen. 

Aurinko olkoon armollinen tästä lähtien. 

Projekteja

Viileitä iltoja. Kirkkaita aamuja. Taikka. Valtaisia sumuverhoja. Sateettomia päiviä. Aurinkoa yllin kyllin. Muuttuva luonto. Värikylläisyys. En keksi valitukselle aihetta. 

Sisällä keskeneräisiä projekteja. Kodin lattioilla lepääviä esineitä, asioita ja lakkapurkkeja. Pestyä pellavaa kastemekoksi. Maalisia käsiä. Uuden kehittelyä ja vanhojen päättelyä. Ei saisi aina aloittaa uutta. Mutta minkäs teet. Himolle uudelle. Se aina. Voittaa. Ja mieli kiittää. Kädet eivät ehkä niinkään. Kylmägeeli pelastaa. 

Syksy on projektien aikaa. 

Syyskuun eka

Se, että maanantai oli ensimmäinen päivä syyskuuta ei riittänyt kalenterin järjestäjälle, vaan siihen soppaan täytyi vielä heittää meikäläisen syntymäpäiväkin. Olipa aihetta juhlaan kerrakseen. Vaikken minä mitään suunnitellut ollut. Mutta kun vieraat ilmoittivat tulostaan, niin se vaan passasi. Sain maukkaita juustoisia sarvia ja neilikoita pöytään. Itse kipaisin kaupan kautta mutakakku ja prinsessamaiset herkut kainalossa kotiin käärimään pikkusuolaisia rieskarullia kylmäsavuporotäytteellä. On muuten mun ehdoton suosikki, tollaset rullat, helppoa ja nopeaa ja rullan sisään sopii vaikka ja mitä. Jep, maistuvat pöydän antimet äkkiseltään. 

Niin että uusi luku on taas mittarissa. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Syksyn lapsi nauttii kynttilöistä, pimeistä illoista, usein sateestakin - kunhan se ei kastele sopimattomaan aikaan ihmispoloista, villasukista ja neuleista, puhumattakaan vilttiin kääriytymisestä. Teekupposesta. Kirjoista. Hiljaisesta rytmistä. Ja mitä näitä nyt onkaan. Lyhyesti sanottuna taidan etsiä sanaa Flow. 

Mukavaa syyskuuta kuomat. 

Tokkura

Tämä viikko on mennyt vähän unessa. Olen valvonut yöt kun taas päivät kuorsannut makoisasti. Illalla energiatasoni on ollut hukkateillä johtuen kaiketi ulkona vallitsevasta kelistä. Aina voi syyttää säätä. Vaikka syyttä suotta. 

Olen kastunut joka matkalla. Paitsi tänä aamuna, josta innostuneena tein iltapäivällä kauppareissun ilman hikisen nihkeitä sadevaatteita. Lähtiessä paistoi aurinko, oli kuuma. Keltainen takkini nauroi kilpaa auringon kanssa. Tein ostokset, ostin viinerin. Kun ei satanut. Reppu selässä keikkuen ja kauppakassi kädessä riippuen läksin kotimatkalle. Johan kääntyi tuuli. Ja kappas, tuli sade rankka ja meinasi vallan meikäläisenkin viedä. Keltainen pelasti ärsytykseltä, mutta kengät, ne ovat piloilla. Farkut kuivaa ehkä ensi viikkoon mennessä. Mitäkö opin. Elä usko aurinkoon. Se huijaa aina.

Olin ostanut junalipun Turkuun, aikomuksena osallistua valtakunnallliseen Siivouspäivään. Mutta kun tänään heräsin yövuorotokkuraunista, olinkin saanut viestin, jossa toivotettiin tervetulleeksi huomenna alkavalle kansalaisopiston kurssille. Niin että mitäkä. Pitäisiköhän kalenteri laittaa ajantasalle.