torstai 22. marraskuuta 2012

Taitavien käsien massaa maassa



Olen fiilistellyt luovuuden äärellä ja sen materian mitä viikonlopun kädentaitomessut tarjosivat minulle. Paikan päällä vaan tuppas ärsyttämään, koska kuvaaminen oli kielletty ilman näytteilleasettajan erillistä lupaa. Moni olisi varmasti antanutkin luvan, mutta kukapa jaksaa etsiä siinä valtavassa vyöryvässä massassa itse kojun pitäjää, hei anteeks, saisinko. Joten kuvaaminen jäi.  

Kyllä meitä myös puseroon hihitytti, kun eräässä kojussa myytiin kransseja. Sellasia  (mun röyhkeä arvio) tiimarin valmiskranssipohjia, joihin oli sit oman maun mukaan laitettu jäkälää, pari punavalkoista minisientä ja ehkä jopa punaista nauhaa rusetiksi. No ei siinä mittään, kuhina kyllä oli valtaisa ja tuotteet myivät, mutta kojua ja niitä tuotteita ei saanut kuvata, oli oikein kieltolappu. Oli oli. Musta aika hauska. Olihan idea uusi, apua, jos joku vaikka pöllisi. Täh. 




Kukkohovi, Harkki ja Uotinen löytyivät kameran etsimeeni useasti. Jihuu. Niiden olalla ei sentään lukenut, no photo. On musta sekin hauska, että Uotinen jaksaa olla joka messuilla menossa mukana. Että kädentaitomessuillakin. Ja aina näytöslavan vieressä ja hänen pukunsa tulevat takuulla päättämään joka ikisen muotinäytöksen. Sanokaa mitä sanotte mutta näin on. Runsaan kymmenen vuoden omanäkemykselläni. Ihan siistiä, että se oli näilläkin messuilla. Mutta jotenkin. No, en mä ymmärrä, ehkä se kuuluis jonnekki muualle. Mun mielestä. Taistelloo vähän eri svääreissä koko jätkä. EDIT. Meikällä on Uotiset ja Rintalat sekaisin. Molemmat niin kovia. Mutta Rintalaahan mä niin ku tarkotin. Sorkke. ü

Nii, ja Anne on todella miellyttävä. Jos ette tienneet. On Anukin. Ja Mekkotehtaan naiset. Ja Valkoisen pellavan siskot. Ja Ihana Designin trio. Ja Pylsyn Anu. Jaja. 





Messujen anti oli suunnilleen sellanen mitä lähdin hakemaankin. Eli ei mitään uutta auringon alla. Mutta jotain. Jotain kuitenkin. Oli materian ja tuotteiden myyjää laidasta laitaan. Oli innostavia tuotteita ja niitä vähemmän innostavia. Jokaiselle jotakin. Ite hamstrasin mm. himmelivärkkejä ja titimadamia. Aih. On sitä taitavia käsiä. Ja taitavaa mieltä. On sitä. 

Voin muuten kertoo, että himmelit olivat suuressa huudossa. Paitsi että himmeleitä oli tehty perinteisin menetelmin, niin viime jouluiseen tapaan nytkin oli muovipillihimmeleitä, mutta haa, olipahan muutakin. Avattavasta paperinauhastakin oli kekattu kääriä pilliä liiman kera. Tuli muuten kaunis. Valkoinen. Mutta olipahan vielä muukin materiaali keksitty kyseiseen koristeeseen. Eli lasi. Kultainen ja hopeinen väriltään. Oli muuten sairaan kaunis. Ostinpa värkit minäkin hopeiseen. Eikö näitä ohuen ohuita lasipilliä saisi muualta kuin Hollannista, hohoi iittala ja kumpparit.





Kiertely ja kaartelu toi ennalta-arvaamatta muutamien blogistien kojuihin. Oli aika jännää. Oivaltaa, että hei, täähän on jostain tuttu, ainii, mä oon (niin) seurannut tän juttuja. Nyt kuvilla ja teksteillä oli ääni, ilmeet, eleet, usein myös iloinen asenne. Vähän hämmentävää. Saada kasvot. Heille. 

Nyt mä sit seuraavaksi odotan joulumarkkinoita. Turun, Helsinkin, Fiskarsin ja mitä niitä onkaan. Parit Designmarkkinat sun muut jos myös ehtisi kurkkimaan. On tää joulunalusaika mukavaa. Sustakin? 




Nyt keitän kaffet. Ja lämmitän pakasteesta pullaa. 
Koska tänään kirjoitin vakkarisopparin. 
Ja huomenna puhallan lasipallon. 


torstai 15. marraskuuta 2012

Arkiämmä

Arkea ja vesisadetta. 
Villasukin. 
Ja keinovaloin. 
Mutakakuinkin. 

Keltainen valo tähdessä ei innosta.  
Jolloin sytytän ämmän.





Olen koukkuillut. Tonttuja ja palloja. Seiskaveikasta. 
Mutta juurikin nyt, tänä samaisena hetkenä ovesta kannettaan sisään joulun väristä kudetta. Jätesäkillinen. Ilimatteeksi. Mitäköhän sitä keksisi. Mutta sitä ennen, ihan pakko toteuttaa tämänmoinen. Ai ettäkö on makee. Oon justsa leikellyt dc-fixistä salmiakkeja. Ne oli kyllä tulossa keittiöön. Mutta täytynee vaihtaa suunnitelmia. Kunhan tuleva tekeleeni valmistuu. Oujee. 




Törmätäänkö kässämessuilla Mansessa? Kyllä. 
Mut tunnistaa korusta. 
Hehee. 


maanantai 12. marraskuuta 2012

Suklaakakku

Kun on ostanut halvan kirjan, jossa herkullinen ohje jos toinenkin. Sitä saattaa vallan tuntua. Että leipasenpas. Hankin värkit jo viikko sitten. Vain kananmunat unohtuivat. Kun kyseiset valkoiset soikiot kuitenkin löytyivät keittiön lasikippooni monen mutkan kautta (oli isänpäivä ja kaupat eivät olleet auki, eikä meikäläinen sellasta muistanu), en enää jaksanutkaan leipoa piirasta. Suklaista. 


Pöytä koreaksi,
Kirja arjesta nauttimisen taidoista.
IKEA. 


Tänä aamuna suklaapiirakka jo kummitteli. Aivan kuin maistui suussa. Töissäkin. Eihän siinä kotiuduttua sitten auttanut kuin kääriä hihat ja sulattaa suklaa. Taikina oli sikahyvää. Enpä muistanut milloin olisin nuollut taikinakipon (niin) puhtaaksi. Ai, enhän pahemmin ole leiponutkaan. Joo. Piirakka meni uuniin. Paistoin ja kurkin. Jotten paistaisi liian kauan. Jotta mutakakun kosteus ja pehmeys säilyisi. Tulisi. 

Paistoin kauemmin kuin ohjeessa. 
Odotin malttamattomana jäähtymistä. 
Vesikielellä. 
Leikkasin kauniille lautaselleni 
valuvaa taikinaa. 
Oujee. 

Mutta hyvää se oli. 
Kokeile ite onnistutko. 
Mutta älä kerro sitä mulle. Pliis. 
Saattaisin tuntea itteni huonoksi leipuriksi. 
Nyt voin syyttää tuota kirjan tekijää, ettei niiden ohje ole hyvä. Että pysykää vaan sillä huonekalu ynnä muu sisustuslinjalla. Älkää heittäytykö kaakkuihin. 






Ei minusta tullutkaan leipuria, vaikka keraaminen vuoka olikin käytössä eikä poisheitetyt lasiset
Mutta en lannistu. Yritän myöhemmin uudelleen. Unohdettuani taitamattomuuteni. Koska olen. Siis pidän hyvästä. Amen. 


torstai 8. marraskuuta 2012

Se tulee varoittamatta

- ikävä.

Sitä kun muuttaa kehän läheisyyteen, luulee, että kaikki on hollilla. Lähellä. Sitten hoksaakin, ettei ne olekkaan. Vaan kaikki on itseasiassa kaukana. Todella kaukana. Lähellä on materia ja tapahtumat. Menot. Mutta missä ihmiset. Ne välittävät. Sitä vähän pettyy siihen. Kun `kaikki` on muualla. Ja minä täällä. Sitä voi itkeä tirskauttaakin. Omaa surkeuttaan. 

Ikkunalaudallani 
pomppiva varis 
tuijottaa. 
Jättää 
siipensä jäljen 
lasiin. 
Kiitos kaveri. 




Mullakin ikävä sua! 


Sinikellossaan Maija oli hyvässä piilossa, ja sieltä oli erinomaisen hyvä seurata virkoavaa elämää. Maija unohti hetkeksi surunsa ja sydäntä pakottavan koti-ikävän. Oli oikein hupaisaa katsella näin varmasta turvapaikasta alas ruohikon asukasten hyörinää ja pyörinää. Mutta vähitellen hänen ajatuksensa lensivät takaisin kotiin, josta oli lähtenyt. Hän mietti, miten turvallista mehiläispesässä oli. 
...
Mutta kun hän vain muisteli päivänpaistetta, hänen mielensä täytti taas ilo ja salainen ylpeys siitä, että hän oli rohkeasti lähtenyt kulkemaan omaa tietään. Mitä kaikkea hän olikaan jo kokenut lyhyellä retkellään! Moni ei saanut nähdä niin paljon koko elinaikanaan. On sentään hyvä kerätä kokemuksia tässä elämässä, hän mietti. 

Waldemar Bonsels; Maija Mehiläinen


keskiviikko 7. marraskuuta 2012

aurinko

Illalla liukastelin kotiin. Pääkallokelissä. 
Sytytin kynttilänkin. Myrskylyhtyyni. 
Piti tulla kovakin pyry. 
Ilmeisen vaikeaa olla PilviPoutana. 
Ennustaa. 


Sillä. 
Aamulla heräsin aivan valtaisaan auringonpaisteeseen. 
Ja sitä vaan jatkuu. Paistetta. 
Ettei tähdestäkään näe onko valoja vai ei. 
Mutta ikkunoista huomaa, ettei niitä ole pesty. 
Silti. Hyvä mieli. 
Auringosta. Valosta. 




Olen koukkuuntunut. Piian ohjeeseen. 
Samaisen ohjeen laatijan pipomus aivan vaiheessa, purettu, koska oli vallan pieni päähäni. Tästä hyvä jatkaa. Puhtaalta pöydältä. 

On mukavaa, että ihmiset jakavat ohjeitaan. 
Ei tarvitse itse vaivata päätään. 
Vain tehdä.
Ja nauttia lopputuloksesta. 
Tai  puretusta kiharakerästä. 










Odotan. 
Kädentaitomessuja. 


maanantai 5. marraskuuta 2012

Karun kaunista

Marraskuu on näyttänyt voimansa. Sumullaan, sateillaan ja auringottomuudellaan. Synkkyydeksihän sitä voisi kutsua. Mutta viikonloppuna koin heräämisen. Ihastuin siihen karuun kauneuteen. 
















Näyttää riippuvan siitä mistä roikkuu siis miten ajattelloo synkästä ja ikävästä. Hipihiipien alkavasta kaamosajasta. Josta ei tahdo tulla loppua. 




Minulla on uusi kamera. En raaski viedä sitä tuonne kosteaan ilmaan. Pitäisi opetella käyttämään. Jotta kuvaamisen ilo taas löytyisi. 


perjantai 2. marraskuuta 2012

RomuRoope

On haaste vastata haasteeseen, joka tässä hiljattain putkahti Boogie Woogie Design blogistilta. Kiitosta vaan oivasta haasteesta. Laitoit mut koville. Miten minä materian kerääjä raaskin luopua mistään. Enää. Koska vaikka olenkin kauniiden tuotteiden hamstraaja ja niiden pihtaaja ja nurkassa seisottaja, olen kuitenkin  yrittänyt kausittain myös päästä siitä kaikesta turhasta eroon. Poispois. 

Muutot ovat mainio keino harventaa omaisuutta. Takana onkin eräs iso muutto, joten harvennuskone on tuhonnut jo urakalla maallista mammonaani. Silloin tietoisesti hävitin toooodella paljon kamaa. Sitä mitä olen säästänyt vuositolkulla, mutta koskaan en mihinkään ole tarvinnut. Muutosta muuttoon muassa kannetut. Ja laatikossa hautuneet. Hävitin mm. banaanilaatikollisen verran kirjoja, toisen astioita, kassikaupalla vaatteita / kankaita / lankoja / muuta teeseitsevärkkiä, muutamia huonekaluja ja sisustushommeleita. Ne ovat nyt poissa. 




Tästä kaikesta johtuen tämä haaste onkin haasteiden haaste
Aiheutti pohdintaa paljon. Meinasi laiskuus nousta pintaan. Etten osallistuisi. 
Mutta osallistunpahan. 
Tämä ei ole suurta ja ihmeellistä mistä luovun. 
Mutta tuleepahan hengittävämpi koti
ilman 
ylimääräisiä

aikakausilehtiä
joita olen kerännyt vuosikausia. On avotakat, dekot, kotijakeittiöt, gloriankodit ja mitä niitä onkaan. Joka tapauksessa neljän yläkaapiston verran lehtiä. Täh. Olisihan niitä kiva lukeakki joskus. Mutta en lue. Joten luovun / luovuin. Näille oli suunnitelmissa tämän kaltaista käyttöä, koska realistisena ihmisenä en enää jaksanut ajatella, että minulla olisi piankin mökki, jossa piha-aitta, jossa lehtiä kiva selailla valkoisten pellavaverhojen heiluessa ikkunasta ja lintujen laulua järveltä kuullen. Lehdet läks ja unelmat hajos. Tai siis siirtyi seuraavanlaiseen. 




lasitavaroita
joita heiluukiliseekolisee käyttämättöminä keittiön kaapissa jos toisessa. On vaasia, mukia, lautasta, kulhoa, kantta ja vuokaa. Lasinmuodossa. Esimerkiksi lasinen piirasvuoka kertaa kaks ovat tuottaneet meitsille murhetta jos toista. Jos sinä armas lukija satut olemaan jostain kumman syystä suht´ huono kokki tahi leipuri kuten allekirjoittanut, tiphauta ihmeessä lasinkeräykseen toi katala kaveri, jonka ansiosta sun leipomuksesi ei koskaan ole kauttaaltaan paistunut ja tasalaatuinen, kuten keraamisissa vuoissa paistuneet mahtiyksilöt. Kyllä lasinkeräys kiittääkilisee. Ja musta tulee leipuri. 




ruosteisia avaimia
joita meikäläinen on hamstrannut joka niemen notkosta ja saarelmastakin. Suunnitelmissa siinsi taulut, valaisimet, sommitelmat, jos monenmoiset. Talosta taloon ovat nekin kulkeneet. Välillä olen nostanut jo ihan esille asti, jotta inspiroituisin niistä. Ihan värkkäilemään. Pah. Pian ovat kököttäneet taas kaapin perimmäisessä nurkassa.  Muttamutta. Kerrattain Ystänäni kysyi, luopuisinko. Enhän mä raaskinut. Nyt annan. Ruostevapaa talous täst´ eteenpäin. Melkein ainakin. Mutta niistä toisista en luovu. Ainakaan vielä. 




vaatteita (kankaita)
joita on käyttämättömiä hintalappuineen sekä vähän että paljon käytettyjä. Hintalapun omaavat tuotteet ovat kenties ostettu hetken mielijohteesta, useinkin alennusrekeistä ja -laareista. Miksioimiksi. Käyttämättöminä kun ovat jonkin aikaa heiluneet, on herännyt ajatus, josko hyväksikäyttäisin vaatteet ja niksnaks leikkaisin ja surauttaisin pienemmille otuksille ylle pantavaa. No, oha mulla kangastaki sellaseen. Koska olen käsityöihminen. Pahemman puoleinen hamsteri siinäkin asiassa. Viime muutossa minulla oli enää neljätoista banskulaatikollista kangasta, lankaa ynnä muuta asiaankuuluvaa. Vaikka olin jätesäkillisiä pois jo heittänynnä. Nyt harvennuskone niittää edelleenkin satoa. Jaja. Ruokakaupan pihalla tönöttävä keltainen suuremman puoleinen laatikko aukaiskoon kitansa ammolleen. Nyt heti. 





kirjoja
joita tarttuu mukaani kuin magneetti vastakappaleeseensa. Kirjakauppojen alehyllyt ja kirppisten vaatepinojen alla lojuvat kirjakasat kutsuvat minua luoksensa. Ja minähän olen vastannut moiseen kutsuun useimmiten. Mutta, koska minulla on enää yksi kirjahylly (ja kolme vanerilaatikkoa), joudun jatkuvasti raivaamaan sitä ja sanomaan huutaville kirjoille, että ootte kivoja, mutta sijaa teille ei ole. Ja melkein itkeä tihrustan. Kun olen tehnyt löytöjen löydön. Onneks mulla on pikkusiskot, joille lähes aina kelpaa mun poisheittämät kirjat. Muutama olis taas tulossa, tuonko? 




Vaikka minulla onkin nyt tilaa kaapeissa ja hyllyillä, ei ole tarkoitukseni lähteä ostoksille niitä työllä ja vaivalla raivaamiani koloja täyttämään. Vaan nautin avarista tiloista. Ja järjestyksestä. Hetken. BoogieW muistuttikin meitä haasteeseen osallistuneita, että nimenomaan on kysymys luopumisesta, ei tilan raivaamisesta uudelle. Ehommalle. Vaan poispois. Eikä takaisin ole tulemista. 

Kiitos tästä. 
Kyllä Luonteenlaatuisen on mukava nyt olla ja hengittää. 
Vielä kun osaisi sanoa lehtikauppiaalle; ei kiitos, 
kaupan hyllyissä heiluville laseille; nou thänksit, 
kirppareilla ruosteen tuoksuisille esineille; nejnej tack, 
rätti- ja lumppuliikkeissä; aitäh, aga mitte tänu, 
huuteleville kirjoille; non merci. 
Harjoittelen. 
Ei kiitosta.  

ps. kuvissa esiintyvät tuotteet vain kuvausrekvisiittaa. paitsi avaimet. :)