Se tulee varoittamatta

- ikävä.

Sitä kun muuttaa kehän läheisyyteen, luulee, että kaikki on hollilla. Lähellä. Sitten hoksaakin, ettei ne olekkaan. Vaan kaikki on itseasiassa kaukana. Todella kaukana. Lähellä on materia ja tapahtumat. Menot. Mutta missä ihmiset. Ne välittävät. Sitä vähän pettyy siihen. Kun `kaikki` on muualla. Ja minä täällä. Sitä voi itkeä tirskauttaakin. Omaa surkeuttaan. 

Ikkunalaudallani 
pomppiva varis 
tuijottaa. 
Jättää 
siipensä jäljen 
lasiin. 
Kiitos kaveri. 

Mullakin ikävä sua! 

Sinikellossaan Maija oli hyvässä piilossa, ja sieltä oli erinomaisen hyvä seurata virkoavaa elämää. Maija unohti hetkeksi surunsa ja sydäntä pakottavan koti-ikävän. Oli oikein hupaisaa katsella näin varmasta turvapaikasta alas ruohikon asukasten hyörinää ja pyörinää. Mutta vähitellen hänen ajatuksensa lensivät takaisin kotiin, josta oli lähtenyt. Hän mietti, miten turvallista mehiläispesässä oli. 

...

Mutta kun hän vain muisteli päivänpaistetta, hänen mielensä täytti taas ilo ja salainen ylpeys siitä, että hän oli rohkeasti lähtenyt kulkemaan omaa tietään. Mitä kaikkea hän olikaan jo kokenut lyhyellä retkellään! Moni ei saanut nähdä niin paljon koko elinaikanaan. On sentään hyvä kerätä kokemuksia tässä elämässä, hän mietti. 

Waldemar Bonsels; Maija Mehiläinen