Missä on se syksyn pimeys, sateet, ahdistus ja melankoliaan taipuva mieli. Ei missään. On niin käsittämättömiä ilmoja piellyt, että eihän asiasta voi olla mainitsematta. Syksyn aurinko on siis hellinyt, eikä hanskoja ole tarvinnut, puhumattakaan juuri hankitusta talvitakista kertaa kaksi.
Kuljeskelin eilen Tammisaaren keskustan läheisyydessä sijaitsevalla Ramsholmenin luonnonsuojelualueella. Se paikka sai minut ihan sekaisin.
Keltaisista vaahteran lehdistä, joissa kahlasin.
Kaartuvista puista.
Maatuneista teatteripenkeistä.
Tammenterhoista.
Rehevistä saniaisista.
Merestä. Joutsenista.
Ja siitä syksyn tuoksusta.
Kahinasta.
Tuulesta.
Ai että.
Ihan pikkiriikkisen harmitti, ettei kamera eksynyt olalle aamulla lähtiessäni kultturellireissulleni. Enpä tiennyt, että päivä olisi niin rikas, että kortille olisi kiva ollut tallettaa muistot kaikesta näkemästäni ja kokemastani ihanuudesta.
Jos liikutte näillä huudeilla, käykää toki museolla huokailemassa Helene Schjertbeckin elämää ja sitä taidetta. Varsinkin hänen omakuvansa olivat ihan käsittämättömiä. Vahvoja vetoja ja leukoja. Silmiä. Kuvataiteilijaystäväni kera kilvan ihastelimme tauluja ja päätimme itsekin ottaa siveltimet kauniisiin kätösiimme, mitä pikimmiten. Sitä odotellessa.
Kävin myös Maya-näyttelyssä. Heh.
Ja Pro Artibus-säätiön tiloissa kurkkaamassa nykytaidetta.
Ja tietty kaiken tämän kulturellin jälkeen vatsamme huusi kaffetta ja jotain makeata, joten suuntasimme askeleemme vohvelikahvilaan. Njam, niin mukava päätös päivälle.
Askeleita kertyi yllättävän paljon.
Huvi ja hyöty käsikädessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana on vapaa. Tattista kommentistasi. :)