Valmistuivathan ne!

Nyt ne valmistuivat. Oksennuskasani ja tyynyni. Novitan Kelosta.

Villatakki on ensimmäinen neulomani, never. Ja se kyllä tuli eteen jo ensimmäisiä silmukoita luodessani. Paljonko, mitenkä. Ilman ohjetta on hyvä alkaa neulomaan. Huh huh. Rillan neuletakki innoitti minua, kuvasta tihrustin silmukoita ja mallia. Kässäopen painajais-ohjettakin tavasin. Langat ja puikot olivat vaan niin paljon tuhtimpaa tavaraa, jotta eipä siitä hirveesti ollut hyötyä. Idea oli kuitenkin sama. Tulipa Rillalta kysyttyä neuvojakin mm. huppuun, joka muutes tuli tehtyä kolme kertaa. Eikä siltikään tullut hyvä. Silti hupun oloinen. Ainakin tupsun kera. 

Tää oli tarkoitus antaa yksvuotiaalle kummipojalleni, mutta onneksi keksin hälle muuta ja jätän tämän ylipursuavaan laatikkoon, jonka kyljessä voisi olla teksti: Jos minulla on joskus lapsia. Neuletakki kulki työnimellä Oksennuskasa. Mä oon tullut tästä niin pahalle päälle, että. Silti halusin sen valmiiksi. Sisulla tehty. Eikä tää totta puhuen olisi ikinä valmistunut jos mamma ei olisi ollut lähellä auttavine käsineen ja rautaisine hermoineen. Meillä vaan ei ollut ihan kaikkiin asioihin samat mielipiteet. 

Ja koska kehtaan tämän täällä kuvien kera esitellä, osallistunpa rohkeesti myös Rillan haasteeseen. Eikä hävetä yhtään. Enää.

Neuletakin innoittamana kipitin lankakauppaan, josta onkin tullut aiemmin jo mainittua. Suuret olivat tavoitteet. Ja luulot. Nopeasti valmista ja pah. Heti kättelyssä loppuivat langat. Ja koska en ikinä jaksa tehdä mallitilkkua neuleistani en voi saada halutun kokoista tuotettakaan. Halusin koon viiskytä kertaa viiskytä. Ei tullut. Tuli nelekytä kertaa kuuskytä. Silti hyvä. Tartti vaan ostaa uus sisustyyny. Tyyny on pohojanmaalaisittain Komia. Vois tehä joskus toistekkin. Ehkä saisin samankokoisenkin tällä erää.

Ps. Aloitin yösydännä toisen villatakin. Ohjeella.