Kakkua

Kun on juhlia, on kakkua.

Tällä viikolla juhlittiin uutta tulokasta.

Syötiin kakkua. Kymmenen munan. Kerma loppui kesken.

Kahdelta istumalta meni. Oli syöjiä.

Maistui.

Mä en oo mikään kakun tekijä. Osaan kyllä siedettävän kakun loihtia pöytään. Hyväähän siitä aina tulee. Mutta pursotus ja kakun koristelu. Ei kiinnosta. Jännää. Muutenhan pidän kädentaidoista. Mä tykkään tosta peruspursotuksesta. En niistä koripunospursotuksista ja muista ihmeellisistä. Musta ne on niin teennäisiä. Enkä mä välitä niistä koristeistakaan, jotka on tehty marsinaapeista tai sokerimömmöstä. Mä tykkään kinuskista. Se on niin kauniin värinen. Maistuukin taivaalliselta. Sit joku kukka siihen. Yksinkertasta. Kakussakin niin toimivaa. Tuoreita marjoja unohtamatta. Kyllä nekin sopii koristeluun. Ja väliin.

On nuita kakkuja tullut elämän varrella tehtyä. Ja syötyä. Meillä on siskon kaa kakkudiili. Mä täytän ja sisko pursottaa. Toimii. Monet suvun juhlat tällä menty. Eräs kaunis kesäyö tehtiin kahdeksan kakkua pikkusysterin häihin. Väsytti. Nauratti. Itketti. Ohjelmakin tekemättä.  Kakut oli pakko tehdä yöllä, kun päivä oli niin niin kuuma, ettei kerma edes vaahdonnut. Huuppaa / täytettä tehtiin riittävästi. Serkkupoika auttoi. Täti tiskasi. Kinuskia keiteltiin. Miks kinuskin keitto on muka vaativaa ja usein epäonnistuvaa. Ei ole. Meillä ei mennyt, ku yks annos pilalle. Hyvälle maistui. Meetvurstia teki sen jälkeen mieli. Siivukaupalla. Kakuista tuli loistavia. Makuisia. Häissä väsytti.

Uuden tulokkaan isän työkaveritkin tahtoo kakkua.

Tein.

Kaava oli sama. Täytteetkin.

Mitäpä hyväksi havaittua muuttamaan.

Kerma ei loppunut tällä erää kesken. Jäikin.

Tahtois maistaa.